keskiviikko 17. elokuuta 2016

Höhelö

Edellisen päivityksen jälkeen tapahtunutta:

Hulda koki tuskien ja allergiakauhujen alkukesän, johon sisältyi mm. silmätulehdus, maailman inhottavinta ja kamalinta allergiarasvaa, kutittavia siitepölyjä, metsässä rymytessä haljennut antura ja sen verran voimakas karvanlähtö, että Hulda näytti taas hetken aikaa aavistuksen kapiselta. Aijoo, ja vesihäntä, joka on ollut Huldan tähänastisen elämän kenties karmivin koettelemus, ja joka oli koiran mielestä aivan varmasti minun vikani. Kuten kaikki muutkin pahat ja epäilyttävät asiat maailmassa.

Oli kamalaa. Kuva on tosin jo elokuulta, mutta traumat elävät yhä.
Hulda täytti myös kolme vuotta, ja muuttui jotakuinkin yhdessä yössä Rauhalliseksi ja Vakaaksi Aikuiseksi. Ainakin melkein. Huldan tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että Hulda nukkuu nykyään aiempaakin mieluummin jonkun vieressä tai päällä (yleensä minun) ja osallistuu aiempaa rauhallisemmin, mutta sitäkin intensiivisemmin kaikkeen, mitä ihmiset (eli minä) tekevät.

Tämän piti olla pöntyskuva. 
Noin muuten Hulda on yhä oma hömelö itsensä, nukkuu yhä kaikki raajat kattoa kohti, jahtaa yhä unissaan mielikuvitusjäniksiä hurjasti muristen, ja pelästyy yhä omia pierujaan. Ja kuumailmapalloja. Kuumailmapallot ovat erityisen epäilyttäviä ja yrittävät varmasti parvekkeen kautta Hulda ruokakupille. Niille pitää tuhahdella tavallistakin paheksuvammalla äänellä.

torstai 4. helmikuuta 2016

Näyttelyeläin

Blogi on viettänyt hiljaiseloa melkein... vuoden. Hups? Hulda henkilökuntineen haluaa pahoitella tapahtunutta syvästi, ja lupaa jatkossakin pitää päivitysvälin säännöllisen epäsäännöllisenä.


Taskussani oli pussillinen kanapullia. 

Hulda kävi vajaa viikko sitten näyttäytymässä koiranäyttelyssä. Edelliskerralla Hulda tunnetusti pissasi kehään ja heittäytyi selälleen tuomarin rapsutettavaksi, joten tämänkertaisena tavoitteena oli suorittaa rakon tyhjennys jo ennen kehään menemistä, mieluiten näyttelyhallin ulkopuolella. Näyttelytuloksista ei niin väliksi. 

Näyttelypaikalla oli Huldan mielestä Ihan Sairaan Jännää ja Kivaa, ja sen mielestä erityisesti muut koirat, kaikki ihmiset ja kaikkien ihmisten koirilleen tuomat namit olivat Erityiskivoja. Superkivoja olivat myös Huldan siskot Saaga ja Hertta, jotka osasivat ottaa näyttelytoiminnan hieman kaupunkilaissiskoaan rauhallisemmin. Sitä yhtä aavistuksen kovaäänistä painimatsia lukuun ottamatta. Sekään ei ollut Huldan vika. Tai saattoi se olla, mutta koska Huldaa ja Saagaa ei varsinaisesti erota toisistaan, etenkään liikkeessä, on syyllisen löytäminen aavistuksen vaikeaa.


Vasemmalla Hulda, oikealla Saaga. Ehkä. 

Kuten arvata saattaa, Huldan suoritus kehässä oli jokseenkin koominen, ja performanssin taustalla olisi taas pitänyt soida Benny Hill -tunnari. Hulda nimittäin päätti, että kehä pitää ehdottomasti kiertää sillä samalla vauhdilla ja innolla, jolla se yleensä lähestyy lempi-ihmisiään. Toisin sanoen Hulda pinkoi, minkä kintuistaan pääsi, ja arvoitukseksi jäi, muistuttiko sen juoksureitti toivottua kehänmuotoista kuviota vai ei. Oma arvaukseni on, että ei muistuttanut. 

Hulda myös piti tuomarista aivan valtavan paljon, ja olisi hyvin mielellään leikkinyt herran kanssa mm. lempileikkiään "rapsuta sä mua, niin mä kirputan sua". 

Arvostelussaan tuomari totesi, että Huldalla on mahtava luonne, ja että Hulda liikkuu voimakkaasti. Tuomio oli "erittäin hyvä", eli Hulda pääsi ajoissa kotiin. Ainakaan se ei pissannut kehään!


Kuvassa sylissä Huldan äiti. Vasemmalla hämmentynyt Hulda, jonka sylipaikka on viety. 

Kokonaisuudessaan kokemus oli Huldan mielestä tavattoman raskas, joten se nukkui kotisohvalle päästyään noin vuorokauden. Sun nukkumista säestivät kumea kuorsaus, aavisuksen pahaenteisen kaltainen murina ja uninen haukahtelu. Mitä lie suurpetoja mahtoi unissaan ojentaa!

Luultavasti ne eivät ainakaan olleet lumiukkoja, sillä Hulda kohtasi sellaisen tässä taannoin ja suhtautui siihe kauhunsekaisella varauksella. Ainakin tiedän, että jos mystinen liikkuva lumiukko jonakin jouluna tulee tervetimään Huldaa, se ei suostu lähtemään ukon matkaan. 


torstai 26. maaliskuuta 2015

Luotijuna

Tämän merkinnän kuvituksena on näytteitä Hulda pitkästä pinnasta ja siitä, että mielestäni asioiden laittaminen Huldan päähän on ihan hysteerisen hauskaa.

Totesin viime keväänä, että elämä Huldan kanssa lumien sulaessa on vähän kuin sitoisi itsensä villalangalla luotijunaan ja toivoisi parasta. Sillä oletuksella, että luotijuna on vielä helmikuun alussa paksun karvan peitossa, mutta pudottaa sitten turkkinsa päivittäisinä perhoskoiran kokoisina kekoina pitkin ihmispalvelijansa asuntoa.



Tänä keväänä Hulda ahdistui turkinvaihdostaan tavallistakin enemmän ja hilseili niin paljon, että sain erilaisia turkinhoitovinkkejä jopa satunnaisilta ohikulkijoilta. Suurin osa vinkeistä oli tosin tiivistettävissä lauseeseen "syötä sille ___öljyä". Syötän Huldalle aina öljyä. Nyt tuplasin annoksen, ostin purkillisen biotiinia ja sain elämääni jännitystä jokapäiväisen "Anna Huldalle pilleri" -operaation merkeissä.

Huldalle pillereiden antaminen ei ole ihan yhtä jännitävää kuin tässä legendaarisessa kertomuksessa, jolle nauran aina vedet silmissä, mutta ei se kaukana ole.

Hulda on nimittäin ovela.



Jos ängen pillerin sen suuhun ja mukamas varmistan, että se menee alas, eläin onnistuu aina jemmaamaan napin jonnekin hampaidensa ja huultensa väliin ja käy sitten vaivihkaa sylkäisemässä sen esimerkiksi kenkääni.

Jos jemmaan pillerin Huldan ruokakuppiin, Hulda syö kupista viimeistä riisinjyvää myöten aivan kaiken paitsi sen yhden pikkusormen kynnen kokoisen pillerin.

Onneksi olen Huldaa ovelampi ja olen ryhtynyt vain kylmästi jauhamaan napit ruoan sekaan. Hulda pälyilee minua aina syödessään sen näköisenä, että tietää tulleensa huijatuksi, mutta koska kupissa on ruokaa, se ei voi olla syömättä.



Huldan elämä on kyllä muutenkin viime aikoina ollut vähän rankkaa, koska olen muutamaan otteeseen hävinnyt jonnekin, ja palaan sieltä kahdeksalta Huldan sisaruspuolelta haisevana. En onneksi ole adoptoimassa näistä pallomahoista yhtäkään, joten Hulda saa vielä toistaiseksi jatkaa elämäänsä erityisenä piloille hemmoteltuna pikkuprinsessana.

... Jonka päähän laitetaan toisinaan omituisia asioita, mutta onneksi sen jälkeen saa aina jotain hyvää.